Ilmaisu "kotikotona" kuulosti jotenkin hassulta kuullessani sen ensimmäistä kertaa jokin aika sitten. Sellaiselta sympaattisen, ilahduttavan hassulta. Nyt mieleni on kuitenkin alkanut tarttua siihen eri lailla, ja asia täytynee märehtiä mielestä eteenpäin. Emmää jaksa siihen joka kerta ajatuksissani kompastua ja kiinnittää erityisesti huomiota.

Muutin nuorena oman katon alle heti, kun se oli edes suunnilleen toimiva ratkaisu. Siitä omasta sopesta tuli ihan luontevasti jo ekana yönä se oma koti. Kotikoti. Tottahan mulla silti oli tekemistä irtautua ajatuksissani oman elämän vapauteen, tunsin tarvetta ilmoittaa vanhemmilleni olevani vähän myöhempään poissa kotoa jne. Kotikäsitteet tuntuivat joka tapauksessa selviltä. Vanhempien luona käydessäni kävin joko porukoiden luona, tai ilmaisin paikan tiennimen mukaan. Asuntoni oli ihan miettimättä aina koti. "Saako sun kämpille tulla?" oli maailman väheksyvimmän tuntuinen normaali kysymys tuolloin. Kämpäksi sanoin sitä itsekin joissain yhteyksissä, mutta tunsin, että "sun kämpille" tarkoittaa jotain väliaikaista, ei oikeaa ollenkaan. Kuin se oikea asuminen tapahtuisi siellä kotikotona, ja muut asumukset olisivat halpoja korvikkeita. Paikkoja joissa nukutaan pakon edessä, kun sinne "kotikotiin" ei pääse. Ajatus tökkäisi ainoastaan silloin, kun olimme vanhempien kanssa sopimassa menostani heidän taloonsa. Kotiin? Teille? Teidän luokse tuntui jotenkin loukkaavalta, kuin kieltäisin koko perheemme yhteisen menneisyyden. Koti se ei kuitenkaan enää ollut. Ei ollut ollut enää pitkään aikaan.


Lähtöni jälkeen en ole palannut yhdeksikään yöksi. Ei tunnu luontevalta, enkä halua viipyä. Tilat tuntuvat yleensä neliöitään pienemmiltä, seinät puristuvat lähemmäs toisiaan kantamillaan muistoilla. Samat tapetit, samat kaikki. Samaa varpaillaanolemista vältellen tilannetta, johon tantereen tulitauko päättyisi rauhanturvaajan poistuttua.

Ahdistaa ja kaipaan omaankotiin. Ahdistaa enkä uskaltaisi lähteä, jättää yksinäisiä silmäpareja sisällöttömään elämäänsä.

Samalla tuskaansa huutaa se tyhmä tyttö, joka haluaisi pelastaa oman pienen entisen maansa, jossa riehuu verinen sisällissota aina vaan. Pieni tyhmä tyttö ei tajua, ettei se voi nyt sen enempää kuin silloinkaan.

Askelmat vanhaan huoneeseeni

ovat nykyisin niin lyhyitä

Niin pieni jalannosto menneestä olevaan

Siitä jonka yritän unohtaa

siihen jonka haluan muistaa

etten tiedä miten olla